Minua ei nukuta ollenkaan vaikka olen laskenut lampaita jo monta tuntia. Palasin siis koneen ääreen kirjoittamaan teille runon, jonka keksin sängyssä maatesssani:

Maalit valuvat norona udussa,
Valkoisella paperilla,
Liituraidoilla.
Maalaan tunnon kesän ja sateen,
Kosteuden pihalleni
Punaisille marjoille.

Sameaa vettä sataa silmiin,
Näen vain vieraan;
Kuistilla on joku.
Kuivaan lattiaa,
Kaadan lasin,
Kuka se oli?

Semmoinen öinen pikku raapustus. Taidan käyttää Timotein nurkan takana ja yrittää sitten uudelleen petiinmenoa.
Voisin jatkaa kalakirjan lukemista, mutta toisaalta jos yöllä väsyneenä lukee, siitä ei muista aamulla juuri mitään. Sitäpaitsi sosiaalisen relativismin kriittinen reflektointi ei kuulosta houkuttelevalta pikkutunneilla.